Tarkoittaako saman kolmen kappaleen toistaminen vuosikymmenen ajan sitä, että lakkasit kasvamasta, vai että löysit viimeinkin jotakin, jonka arvoista on pitää kiinni?

Zenillä ei ole kärsivällisyyttä tähän kysymykseen upotettuun ahdistukseen, mutta sillä on valtava kärsivällisyys itse kysymykselle. Kymmenen vuotta samaa kolmea kappaletta ei ole tunnustus — se on kosketusennätys. Painoit sormiasi samaan kuluneisiin paikoihin puussa, kunnes puu oppi ihosi. Tämä ei ole metafora zenissä; tämä on ymmärryksen varsinainen mekanismi. Oppilas, joka etsii paremmin huilia, on jo menettänyt musiikin. Mestaruus zenissä ei ole uusien materiaalien kertyä vaan soittajan ja soitetun — kuuntelevan ja kuullun — välisen kuilun syventävä häviäminen. Jossain tuossa vuosikymmenessä lakkasit esittämästä saapumista. Saavuit.

“Ennen valaistumista, halkaise puuta, kanna vettä. Valaistumisen jälkeen, halkaise puuta, kanna vettä.”

— Zenin sanonta

Judaismi ei ole kiinnostunut siitä, toistatko — Tooran opiskelu on rakenteellisesti toistoa ilman loppua. Rabi Akiva palasi samoihin teksteihin koko elämänsä ajan eikä kutsunut sitä pysähtymiseksi; hän kutsui sitä väittelyksi. Judaismi asettaa terävämmin kysymyksen: onko sillä asialla, johon palaat, silti rohkeutta työntää takaisin? Kappale, joka kerran rikoi sinut auki ja joka nyt vain vahvistaa sinut, ei ole enää teksti — se on tullut peiliksi, joka on kallistettu silmällä. Kuolevan arvoinen menetys ei ole, että olet soittanut kolmea kappaletta vuosikymmenen. Menetys on, jos olet kesyttänyt ne niin täydelliseen mukavuuteen, etteivät ne enää löydä haavaa, jonka ne kerran nimesivät. Tarttaako se sinuun eri tavalla klo 2 yöllä nyt kuin se tartui kaksikymppiselle? Tuo vastaus on koko tuomio.

“Käännä sitä ja käännä sitä jälleen, sillä kaikki on siinä.”

— Ben Bag Bag, Pirkei Avot 5:22

Eksistentismi alkaa kieltäytymisellä hyväksyä perityt tuomiot siitä, miltä elämän pitäisi näyttää, ja 'kasvu' on yksi liikkeellä olevista perittyjen tuomioiden joukosta. Et pysähtynyt. Valitsit — ja valitseminen, toistettu kymmenen tuhattattuhansi kertaa kymmenen tuhansi pienessä teolla painaa play, on autentin olemassaolon määritelmä. Paha usko ei ole rakastaa samaa kolmea kappaletta. Paha usko on seistä omassa keittiössä klo 23 yöllä ja kutsua tuota rakkautta ongelmaksi, koska jonkun toisen kehityksen idea kertoo sinulle sen pitäisi olla. Sartren radikaali vapaus tarkoittaa, että sinä kirjoitat merkityksen täällä. Kappaleet ovat edelleen tosia. Sinun pysymisesi on kirjoittamista. Ainoa kysymys, jonka eksistentismi esittää: pysyitkö, koska valitsit, vai koska pelkäsit valita?

“Ihminen ei ole mikään muu kuin mitä hän tekee itsestään.”

— Jean-Paul Sartre, Existentialism Is a Humanism

Kynnikot — Diogenes erityisesti — olivat vähän kiinnostuneita mausta ja nolla kiinnostuneita itseään puolustelemaan. He eivät arvostaisi soittolistasi. He arvostaisivatarvoa sen, että soittolistasi halutaan arvostaen. Diogenes nukkui astiastaa ja söi mitä sai, ei koska köyhyys oli jaloa vaan koska hän yritti löytää kunniallisen elämän pelkistämätöntä minimiä — ja mitä tahansa, mikä ylitti tuon minimin, oli luultavasti jonkun toisen mielipide, joka käyttää kasvoja. Epäilys, jonka tunnet kolmesta kappaleestasi, ei haisi rehelliseltä itsetutkinnalta. Se haistuu kuin huone täynnä ihmisia, joiden tuomion olet nielaissut kokonaisena ja jota olet nyt metabolisoimassa omaksi epävarmuudeksesi. Puolusta kappaleita kenellekään. Koira kadulla ei anteeksi pyydä siitä, että se syö mitä ruokkii sitä.

“Olen maailman kansalainen.”

— Diogenes Sinopesta, kuten Diogenes Laërtius kirjoitti, Lives of the Eminent Philosophers

Camus oli spesifinen absurdista: se ei ole pelkästään maailman mieletön, eikä pelkästään ihmisen nälkä merkitykselle, vaan niiden välinen törmäys. Kolme kappaletta ja kymmenen vuotta play-napin painamista eivät ole lausunto, jonka maailmankaikkeus vastaanottaa. Ei ole kosmista pääkirjaa, jossa toisto merkitsee sinua pysähtyneeksi. On vain tietyn tunnin erityinen särky ja tosiasia, että säkeistö silti tarttuu sinuun rintakehään kuten ensimmäistä kertaa — ja se tarttuminenei ole todiste pysähtymisestä, se on todiste siitä, että jotakin sinussa pysyy elävänä tarpeeksi ollakseen tartuttava. Soita niitä kovasti. Ei siksi, että ne kantavat pysyvää merkitystä, vaan koska sinä merkitset heille nyt, tässä huoneessa, tällä tarkalleen tällä unettomuudella. Sisyfos painaa play uudelleen. Meidän on kuviteltava hänen olevan tyytyväinen.

“Meidän on kuviteltava Sisyfos onnelliseksi.”

— Albert Camus, The Myth of Sisyphus