Pitäisikö minun jatkaa setäni kellon käyttämistä, vaikka se käy kaksitoista minuuttia edellä ja on tehnyt minut myöhässä kahden vuoden ajan?

Joka aamu kahden vuoden ajan kätesi on tavoittanut kellon, jonka tiesit olevan väärä. Valinta oli aina sinulla — ei kellon, ei setäsi. Eksistentialismi ei siedä pyhäkkö-alibia. Paha usko on juuri tämä: avuttomuuden harjoitettu näyttämö ennen ehtoja, joita itse ylläpidät. Kello ei ole määräys, joka on annettu; se on määräys, jonka uudistat päivittäin, hiljaa, ennen kahvia. Pidä se, jos se tuo sinulle jotain todellista. Aseta se oikein tai älä käytä sitä. Mutta siinä hetkessä, kun lopetat kahdentoista minuutin myöhästelemisen kutsumisen kunniaksi ja alat kutsua sitä valinnaksi, olet valmistunut suremisesta johonkin rehellisempään — ja vaikeampaan.

“Ihminen on tuomittu olemaan vapaa.”

— Jean-Paul Sartre, Existentialism Is a Humanism

Kaksitoista minuuttia väärässä, kaksi vuotta käytössä — ja siinä kitkassa jotain opettavaista. Zen ei pyydä sinua korjaamaan kelloa tai heittämään sitä pois; se kysyy, mitä olet oppinut aikapisteestä, joka kieltäytyy sopimasta maailman kanssa. Koan ei ratkea, se avautuu. Kello on avautunut sinussa jotakin joka aamu: tietoisuuden siitä, että saavut aina sinne, minne setäsi on jo lähtenyt. Tuo tieto ei vaadi rikkinäistä kelloa selviytyäkseen. Jos olet ymmärtänyt sen, kello on tehnyt työnsä. Jos kiinnität sen huomenna edelleen odottaen lohtua vääryyden ansiosta, koania ei ole vielä saanut sinua auki tarpeeksi.

“Ennen valaistusta: halkoa puuta, kuljeta vettä. Valaistumisen jälkeen: halkoa puuta, kuljeta vettä.”

— Zen-sananlaskussa

Gita on armottoman selkeä tässä: itse, joka kantoi kelloa, on heittänyt sen; mikä jää jäljelle, ei ole setäsi vaan kiintymyksesi muotoon, jota hän kerran asui. Dharma ei ole sentimentti — se on toiminta, joka sopii todelliseen tilanteeseen. Tilanteesi on, että olet ollut myöhässä omassa elämässäsi kaksi vuotta, maksamassa veroa, jota kuolleet eivät koskaan vaatineet. Arjuna itki taistelun edessä, sekoittaen helläksi syyksi olla toimimatta, ja Krishna ei lohduttanut häntä. Hän selvensi häntä. Kello on pronssia ja surunvalua, joka on pukeutunut lojaalisuuden vaatteisiin. Käytä sitä sunnuntaisin, jos sinulla on pakko. Mutta saavu ajoissa elämään, joka on edelleen, toistaiseksi, sinun.

“Henkeä ei koskaan syntynyt; henki ei koskaan lakkaa olemasta.”

— Bhagavad Gita 2.20

Sufi-kertomuksessa rakastaja ei tarvitse rakastetun läsnäoloa ollakseen rakkaudesta särjetty — vain rakastetun nimen. Kaksi vuotta myöhästeleminen on kantanut sitä, mitä suusi ei vielä voi sanoa hänestä. Kello ei ole aikapidin; se on suu, joka puhuu kaksitoista minuuttia surua jokaisen tunnin ajan, joka seinää vastaan saavut hengästyen. Sufismi ei pyydä sinua lopettamaan villimmin rakastamista. Se pyytää sinua tietämään mitä välinettä todella soitat. Suutu kelloa. Laita se laatikkoon, joka on vuorattu jollakin pehmeällä. Anna itsellesi olla myöhässä mistään, ja ole hiljaisesti hajotettuna jokaista vastaan, tavalla jolla sydän oli aina tarkoitettu olemaan.

“Haava on paikka, jossa valo tulee sisään.”

— Rumi, Masnavi

Vilnassa oli mies, joka käytti isänsä takkkia jokaisen talven sen jälkeen, kun vuori antoi periksi, vakuuttaen, ettei hän ollut kylmä — vain muistanut. Hänen tyttärensä, seisoen ovella, ymmärsi, että hän ei muistanut. Hän piiloutui. Judaisme ei pyhitä objektia; se pyhitää velvollisuuden — eläville, ajalle, saapumiselle. Kelloa voidaan käyttää, korjata, jopa vaalia. Mutta kysy rehellisesti: asuuko setäsi niissä kahdestatoista minuutista vai sinä? Perinne, joka antoi maailmalle yahrzeitin kynttilän, antoi myös sen vaatimuksen palata, kääntyä, korjata. Teshuvah ei ole pyyhkiminen. Se on rehellisyys, jolla on tulevaisuus siinä.

“Et ole velvollinen viimeistelemään tehtävää, mutta et myöskään ole oikeutettu laiminlyömään sitä.”

— Pirkei Avot 2:16