Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen?

Kristinusko ei itse asiassa opeta sitä mitä useimmat ihmiset ajattelevat sen opettavan. Ajatus kehottomasta sielusta, joka vaeltaa pilvien yläpuolella, on lähempänä kreikkalaista filosofiaa kuin Uuden Testamentin opetusta. Mitä kristinusko panee kaiken painonsa on kehon ylösnousemus — uusi luominen, uusiksi tehty fyysinen elämä. Jeesus syö kalaa noustessaan ylös. Hän ei ole kummitus. Lupaus ei ole, että pakenisit kehostasi, vaan että kehosi nousee ylös ja lunastetaan. Kuolema on todellista. Suru on todellista. Mutta tässä perinteessä niillä ei ole viimeistä sanaa.

“Kuolema on nielaistaan voitoksi.”

— 1. Korinttolaiskirje 15:54

Buddhismi on filosofisesti varovaisimpia näistä perinteistä tässä kysymyksessä. Se ei opeta kuolemaatonta sielua. Se myöskään ei opeta, että kuolema on loppu. Se opettaa, että ketju syy-seuraus-suhteista, joka tuotti tämän elämän, tuottaa seuraavan — kuten yksi kynttilän liekki sytyttää seuraavan ilman, että ensimmäinen liekki 'matkaa'. Asia, jota kutsut 'minäksi', oli aina prosessi, ei omaisuus. Mitä jatkuu kuoleman jälkeen, on vauhti. Kahdeksanosainen polku on se, kuinka muutat tuon vauhdin suuntaa ennen kuin liekki siirtyy eteenpäin.

“Kaikki syntyneet asiat ovat pysymättömiä. Työskenteile pelastuksesi eteen ahkeruudella.”

— Buddhalaisen viimeiset sanat, Mahaparinibbana Sutta

Bhagavad Gitassa Krishna seisoo taistelukentällä ja kertoo pelokkaalle Arjunalle, että siellut, joiden kanssa hän on leikkaantumassa taistelemaan, eivät voi itse asiassa kuolla. Keho on vaate; Atman — Itse — vaihtaa vaatteita. Se, mikä määrää seuraavan vaatteen, on karma, tekojesi paino. Uudelleensyntymä ei ole lohdutuspalkinto; se on fysiikan laki. Tavoite ei ole parempi uudelleensyntymä, vaan moksha — vapaus koko mekanismista. Kysymys ei ole siitä, selviytyykö jotakin sinusta. Se on siitä, kuinka monta elinkautta vielä aiot käyttää.

“Kun ihminen heittää pois kuluneet vaatteet ja pukee uudet, samoin itseään tunteva Itse heittää pois kuluneet kehot ja tulee uusiin.”

— Bhagavad Gita 2.22

Stoalainen filosofia ei ole viehkä lohduttaa sinua. Marcus Aurelius — Rooman keisari, mies, joka oli todella seissyt ruumiitten yläpuolella — kirjoitti, että kuolema on yksinkertaisesti atomien uudelleenjärjestäytymistä, sama prosessi, joka tuotti sinut käänteisesti. Oli aika ennen kuin olit olemassa. Se ei vaivaa sinua. Tulee aika sen jälkeen. Se ei vaivaa sinua nyt. Mitä väliä on väli. Ei sen pituus — kukaan ei saa tarpeeksi — vaan mitä teit sillä. Tämä ei ole kylmää. Se on kylmin mahdollinen lupa: elä nyt, koska toista ajanjaksoa ei ole.

“Kuolemaa ihmisen ei pitäisi pelätä, vaan hänen pitäisi pelätä, ettei koskaan ala elää.”

— Marcus Aurelius, Meditaatiot

Eksistentialisteille kuolema ei ole ovi. Se on seinä. Camus avaa Sisyfoksen myytin sanomalla, että on vain yksi vakava filosofinen ongelma, joka on itsemurhaa — koska jos tämä elämä on kaikki mitä on, kysymys siitä, jatkaako sitä, on ainoa kysymys joka merkitsee. Vastaus hänelle on haastaminen: elää täysillä, tietoisesti ja kapinoiden merkityksettömyyttä vastaan, on merkitys. Sinä luot merkityksen. Kukaan ei pidä sinulle paikkaa jälkeisen elämän pöydässä. Ainoa paikka jonka saat, on paikka jolla istut.

“Täytyy kuvitella Sisyfos onnelliseksi.”

— Albert Camus, Sisyfoksen myythi