Onko anteeksianto aina oikea asia?

Kristinusko on radikaalisin perintö anteeksinnosta, ja sitä voidaan käyttää pahimpaan tarkoitukseen. Pietari kysyy Jeesukselta, kuinka monta kertaa hänen täytyy antaa anteeksi veljelleen. Seitsemän? Jeesus sanoo seitsemänkymmentä kertaa seitsemän — mikä tarkoittaa, lopeta laskeminen. Ristillä Jeesus antaa anteeksi hänen teloittajilleen, vaikka he ovat edelleen teloittamassa häntä. Ei panettelua tarjottu, ei vastuuta vaadittua. Tämä ei ole sääntö, joka tekee sinusta täpläisyyden uhriksi; se on kieltäytyminen antaa haavasta viimeisen sanan elämässäsi. Mutta väkivaltaiset ovat käyttäneet tätä jakeita häkkeinä vuosisatojen ajan, ja kristinuskon omat teologit tekevät nyt terävän eron anteeksiandon ja sovinnon välille. Voit antaa anteeksi antamatta koskaan olemasta samassa huoneessa.

“Isä, anna heille anteeksi; he eivät tiedä mitä tekevät.”

— Luukkaan evankeliumi 23:34

Juutalaisuus vastaa tähän kysymykseen rakenteellisella tiukkuudella, jonka kristillinen kulttuuri on suurelta osin menettänyt. Anteeksianto ei ole tunne; se on transaktio, joka edellyttää erityisiä ehtoja. Loukkaaja on suoritettava teshuvah — tunnustaa vääryys, tehtävä korvaus missä mahdollista, pyydettävä suoraan ja osoitettava muutos. Vasta sitten loukattua osapuolta pyydetään harkitsemaan anteeksiantoa. Jom Kippur ei eksplisiittisesti anna anteeksi henkilöiden välistä syntiä ennen kuin loukkaaja on tehnyt tämän työn. Perintö kieltäytyy pyytämästä loukattua osapuolta vapauttamasta panettelemattomia haavoja tekijän mukavuuden vuoksi. Tämä ei ole anteeksiantamattomuus. Se on vaatimus, että anteeksianto olisi oikea, ei suosio, joka on uutettu loukattulta loukkaajaa miellyttämään.

“Sovituspäivä ei anna anteeksi syntiä henkilön ja toisen henkilön välillä, kunnes he ovat miellyttäneet toista henkilöä.”

— Mishnah Yoma 8:9

Buddhismille kysymys ei ole, ansaitsevatko he anteeksiantoa. Kysymys on, mitä olet vielä kantamassa. Viha, jota pidetään, on kuuma hiili omassa kädesäsi. Katkeruudesta aiheutuva haitta ei ole ensisijaisesti sille, jota katkeroidaan; se on sille, joka katkeroi. Anteeksianto tässä on siis vähemmän moraalinen teko heidän puoleensa ja enemmän vapautuksen teko itsesi puolesta. Toinen henkilö ei tarvitse tietää. Heidän ei tarvitse muuttua. Yksinkertaisesti päätät, ettei sinua enää kummita. Jos he palaavatkin elämääsi, myötätunto ei vaadi, että jäät.

“Vihaan kiinnipitäminen on kuin kuuman hiilen piteleminen tarkoituksenaan heittää se jollekulle toiselle; sinä olet se, joka poltetaan.”

— Budhan nimeä kantavaksi lainattu

Marcus Aurelius alkoi monta aamua muistuttamalla itseään, että hän tapaa kiittämättömiä, väkivaltaisia, kateellisia, katkerasta ihmisiä sinä päivänä — ja että he olivat näin, koska he eivät tienneet, mitä hyvä ja paha todella olivat. Stoalaiselle ihminen, joka vääryytetti sinua, toimi vahingoittuneesta ymmärryksestä. Suuttua heille on kuin suuttua sairaalle siitä, että hän yskii sinulle. Tämä ei tarkoita, että vahinko olisi pieni. Se tarkoittaa, että hallitseva kykysi — järkesi ja hyveesi kapasiteetti — on ainoa asia, jota kukaan muu ei voi koskea. Antaa heidän hallita sisäistä elämääsi on antaa heille valta, jota he eivät koskaan ansainneet.

“Paras kosto ei ole olla kuin vihollisesi.”

— Marcus Aurelius, Pohdinnat 6:6

Sufi ei kohtele anteeksiantoa sinun ja häntä vääryytetyn väliseksi ratkaistavaksi ongelmaksi. Sufi pitää sitä kutsuvarana — koska jumalallinen, joka on myötätunto itsessään, on jo imettänyt loukkaukseen omaan armoonsa. Kiinnipitäminen loukkauksesta on seisoa vapaaehtoistesti pois tämän armon piiristä ylpeyden syistä. Rumi sanoo, että haava on paikka, mistä valo tulee sisään. Se, joka satoi sinua, antoi sinulle, vahingossa, mahdollisuuden halkeilla auki. Tämä ei vaadi heidän panettelua. Se vaatii halua antaa haavasta vapaa.

“Vääryyden ja oikeuden ajatuksien ulkopuolella on kenttä. Tapaamme siellä.”

— Rumi